tiistai 28. maaliskuuta 2017

Amerikkalaisen tytön tuolla puolen

Mysteeri: lampeen hukkunut amerikkalaisteini takapajuisessa tuppukylässä maailman toisella laidalla, tyttöjen välistä ystävyyttä, kasvukipuja, sekä leikkeihin liukeneva todellisuus. Jo ensitutustumisella lankesin oitis Seudun – sen pysähtyneen tuppukylän – upottavaan maaperään ja aloin vajota. Paluuta ei ollut. Pohjoismaiden arvostetuimpiin kirjailijoihin lukeutuvan Monika Fagerholmin palkittu Amerikkalainen tyttö –romaani ja Iida Hämeen-Anttilan teoksen pohjalta dramatisoima näytelmäteksti ovat kaikella kutkuttavuudellaan ja synkkyydellään antaneet treenikauden aikana työryhmäläisille varsin hurjaa kyytiä: hupirannekkeella on päässyt niin maailmanpyörän, kuin kummitusjunankin vietäväksi.


Amerikkalaisen tytön parissa vietettyjen iltojen jälkiä luonnosvihkoni sivuilla.

Seudun tyttöjen ja naisten mutkikas ja solmuisa sielunmaisema näyttäytyy rooliin upottautuvalle yhtäaikaa kauniina ja hirvittävänä, mutta ennen kaikkea se tuntuu  kovin tutulta. Roolihahmoihimme ja näytelmän teemoihin tutustuessamme olemme kohdanneet tunteita, joihin samaistuminen on ollut helppoa: vapauden kaipuu, uteliaisuus, hämmennys ja halu, toive jostain suuremmasta. Lisäksi naiseuteen yhtälailla liittyvät, mutta kiellettyinä kätketyt, vimmaisesti esiin puskevat levottomuus, yksinäisyys, pelko, aggressio ja väkivalta vuotavat tarinan tyttöjen ja naisten sisuksista kuin puistattavana äänettömänä huutona.

Omien kokemusten hyödyntäminen roolityöskentelyssä on sekä antoisaa, että hämmentävää, sillä se saattaa toisinaan nostaa esiin yllättäviäkin sympatioita hahmoja kohtaan, sekä parhaimmillaan opettaa näyttelijälle jotain hänestä itsestään. Oma roolihahmoni, Rita Rotta painiskelee nuorelle naisenalulle tyypillisten tuntemusten kanssa: näköalattomuus, turhautuneisuus, halu itsenäistyä ja levottomuus, jonka hidastettuna filminä silmien edessä kiemurteleva kotipaikka ja sen traagiset tapahtumat saavat aikaan. Kamppailu kyynistymistä, syyllisyyttä ja täydellistä lamaantumista vastaan synnyttävät Ritassa vimmaisen vapauden kaipuun. Tuo kaipuu on aikoinaan huutanut minunkin sisälläni niin kovaa, että lähdin pois omalta henkilökohtaiselta Seudultani.

Miten käy sisältä särkyneille tytöille? Pääseekö Seudulta koskaan pois? Amerikkalainen tyttö on johdattanut koko työryhmän matkalle tyttöyden pimeälle puolelle. Nyt kun ensi-iltaan on enää vajaat kaksi viikkoa, seisomme jo hengitys vapisten, käsi mielen pölyttyneimmän komeron ovenkahvaa pelokkaan uteliaasti hipelöiden. Hyvin pian uskaltaudumme kurkistamaan sisään.


Teksti ja kuva: Jenna Rauvala

AMERIKKALAINEN TYTTÖ
Käsikirjoitus: Monika Fagerholm
Ohjaus: Riku Suonio
Dramatisointi: Iida Hämeen-Anttila

Ensi-ilta 6.4.2017, LA 8.4. klo 13, SU 9.4. klo 15, SU 9.4. klo 19, KE 12.4. klo 19, LA 15.4. klo 13, SU 16.4. klo 15, KE 19.4. klo 20, TO 27.4. klo 19, KE 3.5. klo 19, TO 4.5. klo 19, LA 6.5. klo 13, SU 7.5. klo 15, SU 7.5. klo 19


keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Humpasta ja funkista ambienttiin - ja siitä avaruusääniin



Syrjälän ”jyttikommuunissa” käy kuhina. On ensi-iltaviikon tiistai, ja sen aistii ilmassa. Keittiön lattialla on levitettynä  meikkisuteja ja -voiteita, puuterirasioita ja -huiskuja, rajauskyniä ja pieniä erivärisiä paletteja. Puheensorina täyttää huoneen, kun joukko näyttelijöitä harjoittelee tekemään maskeerauksiaan. Ulko-ovesta kulkee ihmisiä sisään ja ulos. Peilitkin meinaavat loppua kesken, mutta tunnelma on iloinen ja odottava.

                           NIMETÖN – eli kuinka Kuikka Koponen huijasi koko ihmiskunnan Kuopion torilta avaruuteen-näytelmä saa kantaesityksensä tulevana sunnuntaina. Perttu Purasen käsikirjoitus- ja ohjaustyön työryhmä koostuu pääosin teatterin uusista jäsenistä. Uusia jyttiläisiä syksyn pääsykokeissa valittiin yhteensä 13: kymmenen näyttelijää, kaksi muusikkoa sekä puvustaja.

Esityksessä kuullaan elävää musiikkia. Kahden hengen livebändin muodostavat Jussa Palve ja Juuso Aumala. He vastaavat yhdessä myös musiikin sävellyksestä ja sovituksesta. Molemmilla on pitkä tausta musiikin parissa. Mikä saa muusikon hakeutumaan ylioppilasteatterin pariin?

Juuso: ”Olen nähnyt muutaman esityksen JYTiltä ja ne on olleet kiinnostavia. Se on ollut se pääsyy. En tiedä olenko oikeastaan teatteri-ihminen siinä mielessä, että mua kiinnostaisi kaikki teatteri. Kokeileva teatteri kiinnostaa eniten. Olen itse enemmän musiikkiin suuntautunut, mutta sountrackit on aina kiinnostaneet.”
Jussa: ”Halusin kokeilla omia rajoja ja kykyjä. Jotenkin tuntui, että tää on sellanen paikka jossa pääsee ilmaisemaan itseänsä ja toteuttamaan hulluimpiakin ideoita. Tässä projektissa on päässyt ilmaisemaan itseään pääosin musiikillisesti, mutta uskon että pitkässä ajanjuoksussa teatteri on varmasti hyvä paikka toteuttaa itseään laajemminkin.”

Molemmat muusikot ovat säveltäneet omaa musiikkiaan jo pitkään, mutta eivät teatteria varten. Miten teatterimusiikin tekeminen eroaa totutusta sävellysprosessista?

Jussa: ”Teatterissa musiikki ei ole välttämättä niin sanotusti keskiössä. Ilmaisussa suurin vastuu on näyttelijöillä. Ääni on se mikä tukee sitä mitä näyttämöllä tapahtuu, tai vastavuoroisesti aiheuttaa siinä jonkun ristiriidan joka tuo tarinasta esiin jotain mielenkiintoista. Teatterimusiikkia tehdään tukemaan jotain. Mutta jos tekee musiikkia vaan musiikin vuoksi, niin se musiikki on itsessään se juttu. Soittotapaa on tietysti pitänyt muokata, koska soittaa teatterissa.”
Juuso: ”Ne eroavat toisistaan aika paljon. Itselle musiikki on todella lähellä sydäntä, ja teatterissa se pitää tehdä näytelmän ehdoilla. Musiikki ei voi tehdä mitä vaan, vaan sen täytyy sopia kokonaiskuvaan. Visuaalinen puoli ja musiikki ovat vuorovaikutuksessa keskenään.”

Mitä instrumentteja Nimettömässä kuullaan?

Jussa: ”Juuson puolesta tulee viulua, melodicaa ja kanteletta. Itse oon kasannut epämääräisen perkussiosetin, jossa on pääasiallisesti rumpuelementtejä. Sitten siellä muun muassa poljetaan matkalaukkua. Pääasiallisesti soitan itse perkussiojuttuja, mutta ollaan saatu myös joku 90-lukulainen Casio. Sellainen tosi kynynen markettisyntikka, josta tulee tietynlaisia äänimaisemia.”

Produktion treenikausi alkoi arkkityyppitripeillä, jotka olivat kehollis-äänellisiä elämysmatkoja eri arkkityyppihahmoihin. Miten musiikintekoprosessi alkoi?

Jussa: ”Trippien jälkeen me sulkeuduttiin huoneeseen, otettiin sieltä joku fiilis ja taltioitiin se rytmillisesti ja äänellisesti. Me tehtiin niistä tiedostot, mutta niitä ei ole sellaisenaan juuri hyödynnetty lopullisiin biiseihin niiden runkoina tai pohjina. Lopulliset musiikilliset maisemat on syntyneet sellaisina hetkinä, että jotain kohtausta on harjoiteltu ja ollaan seurattu sen kehittymistä Juuson kanssa ensin vierestä. Ollaan katsottu kun näyttelijät treenaa ja sitten Perttu on sanonut meille että saisko tähän musiikkia. Sitten ollaan vaan improvisoitu jonkinlainen biisi joka on tullut jostain selkäytimestä samalla tavalla kun niiden arkkityyppitrippien jälkeen – se vaan tulee jostain ja me kanavoidaan se. Sitten katotaan että toimiiks se, ja jos se ei toimi, niin tehään muutoksia. Ja jos se toimii, niin sit se toimii.”
Juuso: ”Me oltiin Jussan kanssa mukana useissa tripeissä. Välillä seurattiin ja välillä tehtiin harjoitteita näyttelijöiden mukana. Jossain kohtaa prosessia alettiin sitten kokeilla musiikkijuttuja. Tripin jälkeen oli aina nopea sessio, laitettiin nauhuri päälle ja alettiin soittaa. Niistä jutuista sai paljon ideoita, mutta niistä nauhoituksista ei taidettu kuitenkaan ottaa mitään lopullisiin musiikkeihin. Se oli vaan semmosta fiilistelyä.”

Ette tunne toisianne entuudestaan. Miten yhteistyö on sujunut? Onko teillä ollut yhtenäiset visiot? Onko tullut kädenvääntöä?

Juuso: ”Ei oo ollut kädenvääntöä, mutta välillä on aistinut että musiikilliset taustat on erilaiset. ”
Jussa: ”Lähestymistavat meillä on erilaiset, mutta mitään konflikteja ei oo ollut. Tosi kivuttomasti ollaan aina päädytty johonkin pisteeseen. Silleen että toinen ehdottaa että kokeillaanko tällaista, ja toinen on että no kokeillaan mitä tulee.”

Minkä tyylistä musiikkia näytelmässä kuullaan?

Jussa: ”Siellä on kamaa humpasta ambienttiin.”
Juuso: ”Lisäksi siellä on sellaista funkahtavaa virettä paikoitellen.
Jussa: ”Joo, siellä on pari paikkaa joissa on selkeä groove. Sitten itsellä tuli jossain vaiheissa semmoinen joku villi jazz-inspiraatio ja se lähti sinne suuntaan täysillä. Se on vaan että miltä tuntuu.”
Juuso: ”Sitten siellä on kansanmusiikkityyppistä juttua.”
Jussa: ”Ja sit on vaan avaruusääniä.”

Ensi-iltaan on neljä kokonaista päivää. Mitkä on fiilikset, jännittääkö?

Jussa: ” Hyvät on fiilikset. Ehkä on jopa sellainen valheellinen turvallisuuden tunne itsellä. Ei hirveästi jännitä, tuntuu vaan että istutaan alas ja vedetään niinku ollaan vedetty. Ja vedetään vähän lonkaltakin välillä. Ei oo mitään hirveitä paineita, mutta mulla ei oo kyllä yleensäkään tapana hirveästi paineilla. Silleen vaan stressittömästi, että jos tulee jotain kierrepalloja mitä nyt esityksien aikana voi tulla, kaikkea epämääräistä, niin pystyy nopeasti reagoimaan ja sopeutumaan niihin.”
Juuso: ” Soittaminen ei yleensä hirveästi jännitä, mutta onhan tuo sellainen kokonaisuus, että pitää olla aika skarppina koko ajan. Olla ajan tasalla siitä, mitä seuraavaksi pitäisi tapahtua. Kyllähän se jonkin verran vaatii sellaista positiivista jännitystä toimiakseen. Tällä hetkellä ei tunnu juuri lainkaan jännitystä, vaikka ennen viime sunnuntain treenejä oli pieni epämääräisyyden tunne niin, ettei oikein itse hahmottanut kaikkea. Nyt alkaa jo muistaa, mitä näytelmässä milloinkin tapahtuu.”

Vielä loppukevennyskysymys. Kuvaile enskarin lähestymisen aikaansaamaa fiilistä kolmella sanalla.

Jussa: ”Ei Tunnu Missään. Noi on ne mun kolme sanaa.”
Juuso: ”No mä voisin sanoa sitten että Tuntuu Jossain Määrin.”

Teksti ja valokuva: Katariina Sarja

keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Kuinka Kuikka Koponen Jytisee

"Meillä olis tarjolla tällainen näytelmä johon otettais kaikki uudet jyttiläiset."

"Millainen näytelmä tää oikein tulee olemaan? Mistä se kertoo?"

"Se onkin mielenkiintoinen kysymys. Ehkä te tiedätte sen ensi-iltana. Tai ehkä ette."

Näillä lauseilla alkoi projekti joka aluksi tunnettiin Arkkityyppimatkana. Kävimme ensimmäisen kolmen päivän aikana kellon ympäri läpi arkkityyppisiä hahmoja. Tämän intensiiviviikon jäljiltä alkoi syntyä käsikirjoitus, jota hiottiin myös näyttelijöiden improvisoitujen kohtausten perusteelta muutaman viikon ajan.


Olisi vähättelyä jos sanoisi että fiilikset vaihtelivat. "Mitä helvettiä tämä tarkoittaa" muuttui muotoon "helvetti miten siistiä". Arkkityypit muuttuivat stereotyypeiksi ja takaisin arkkityypeiksi. Kaksi ensimmäistä viikkoa oli täynnä stressiä. Projektin eteneminen pisti paitsi tajuamaan omat rajoitukset näyttelijänä ja arvostamaan kanssanäyttelijöiden lahjakkuutta, myös pakotti haastamaan käsityksiään uudella tavalla. Mitä kertoo jos teen tästä hahmosta tällaisen? Onko tämä oma näkemykseni vai jokin yleismaallinen piirre, jonka kaikki hahmottavat? Mitä tällainen hahmo kertoo minusta ja omista ennakkoluuloistani? Henkilökohtaista turhautumista oli paljon. Mutta kuten yleensä, mukavuusrajan ylittämisestä palkittiin uusilla ajatusmalleilla.


Puhtaalta improvisaatiotaustalta ponnistavalle näyttelijälle kaikki puvustuksesta musiikkivalintoihin oli täysin uutta ja lumoavaa. Insinöörimielelle kyseessä oli kiehtova prosessimalli, jossa puhtaasta kaaoksesta päästiin kauneuteen ulospäin (myös) täysin kaoottiselta vaikuttavan prosessin kautta. Mutta tokihan tämä kaoottisuus oli vain näennäistä, sillä testailu, ryhmätyö ja kommunikaatio ovat tärkeässä roolissa tässä projektissa. Koodari minussa kutsuisi tätä agileksi. Ketterää teatteria, jota ohjaaja Perttu Puranen hallitsee kokeneen kapellimestarin tavoin.

Ja niin syntyi projekti nimeltä Nimetön - eli kuinka Kuikka Koponen huijasi koko ihmiskunnan Kuopion torilta avaruuteen. Pitkä nimi, joka osuvasti kuvastaa koko projektia ympäröivää vekkuliutta.

Miten sen alkuperäisen kysymyksen sitten kävi? No, se on vielä hieman ilmassa. Mutta suuret linjat alkavat olla vedettyinä. Ja ne vaikuttavat lupaavilta.

-Jukka Hämäläinen, näyttelijä

tiistai 29. maaliskuuta 2016

Hjau!

Kalenteri näyttää varttia vaille huhtikuuta ja Unissakävijän näytökset lähtee kohta taas käyntiin yli viikon tauon jälkeen, kuin hyvä!

Siinä on esitys, jonka tekeminen on ollut yhtä spontaanista inspiraation virtaa. Hyvä porukka, paljon treenejä lyhyellä aikavälillä ja mielet avoimena kaikille muutoksille, ja Unissakävijä on valmistunut kuin itsestään, huomaamatta.


...Vaikka koskaan (toistan: ikinä :D) ei voinutkaan olla varma, mitä oli tekemässä ja millaiseen juttuun itsensä oli sotkenut, vahva luottamus tekijöihin ja projektiin oli koko ajan läsnä.


Nautinnollisinta Unissakävijässä on rajojen rikkominen. Täytyy näytellä eri tavalla: on kuin olisi pieni lapsi legojen äärellä, paitsi että ne legot voivat olla pala kangasta, vesi, tai vaikka Emusaarnippi.Toisaalta sitä vain leikkii lavalla ja toisaalta esityksessä on niin monta liikkuvaa osasta että niitä ajatellessa pää menee pyörälle - pitää keskittyä kuin kirurgi ja antaa palaa kuin rock-tähti.


Toinen hauska asia, jota unimaailmaan pohjautuvaa teosta valmistaessa on käynyt, on (yllätys yllätys) lisääntynyt unennäkökyky. Treeneihin tullessa huomasi kuvailevansa työryhmälle uniaan, joissa oli enemmän väriä ja merkitystä kuin ennen.


Nyt tämä JYT-tervehdykseni taitaa olla lopuillaan - on vaikea pysyä omien höpötysteni perässä. Tervetuloa katsomaan esitystä - hämmästelemään! 


Terweisin Pablo


sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Terveisiä unten mailta

Päätin parin vuoden mittaisen Jyt-talviuneni ja hyppäsin mukaan Unissakävijään. Koko homma alkoi jo syksyllä, kun Galleria Hoppaan rakennettiin Hoppa Inn-päiväunila, johon arjesta väsyneet Kauppakadun kulkijat saivat tulla levähtämään hetkeksi. En itse pystynyt aikataulujen takia osallistumaan päiväunilan toimintaan kuin vasta ihan viimeisenä aukiolopäivänä, jolloin toimin unilukkarina. En voinut muuta kuin ihastella sitä, millainen rauha Hopassa vallitsi kun astuin sisään ja puin lukkarin uniformun päälleni. Toivotin tervetulleiksi, herättelin uniltaan toivottuna aikana ja keräsin tehtyjä unihavaintoja uteliailta, uneliailta ja tyytyväisen pöhnäisiltä unilan kävijöiltä. Vaikka en itse siellä nukkunut, jotain uneliasta rauhaa minuunkin siellä tarttui.

Tammikuussa työryhmän koottiin taas kasaan ja aloitimme treenikauden intensiivisellä häröilyllä Lillukassa ja päiväunilassa kerättyjen unien avaamisen rituaalilla. Yömyöhälle jatkunutta prosessia johti unien dramatisoinnin guru Sigmund Karkkilakko. Hänen metodeillaan yksittäiset unien palaset ja vaikutelmat saivat merkityksiä ja nivoutuivat yhdeksi maailmaksi seinälle heijastetussa Word-asiakirjassa. Jotenkin olo oli sellainen, että en ollut varma tehdäänkö me tässä teatteria vai jonkinmoista unitiedettä.

Nyt treenit ovat jatkuneet muutamia viikkoja ja meistä on tullut sairaan nopeita transsibunnyttajia, erikoisten assosiaatioiden ystäviä, rituaalien luojia ja piirtoheittimien sielunelämän tarkastelijoita. Erityisesti tässä projektissa pidän sen työryhmälähtöisyydestä. Vaikka on olemassa unista luotu pohjateksti, voimme yhdessä muokata kokonaisuutta haluamaamme suuntaan, jonka lisäksi ohjaajamme Janne poimii siihen harjoituksissa suoltamastamme materiaalista sopivia elementtejä ja ideoita. Hopassa on syntymässä uudenlainen tila ja todellisuus, jolla voimme leikkiä ja jota rakennamme koko ajan eheämmäksi. Odotan kiinnostuneena mitä tuleman pitää!



Terveisin

Noora Kouvo, eräs unissakävijä

torstai 5. marraskuuta 2015

Elän, en pelkää, sano teatteri kun maantielle lähti



Jyväskylän ylioppilasteatteri on vuodesta 2014 asti ollut minulle jonkinlainen perhe opiskelukaupungissani. Perhe on vanhan kotitilan, Ilokiven, mentyä remonttiin ajautunut jonkinlaiseksi kiertolaiseksi ja väliaikaisesti asettunut Jyväskylän Kauppakadun Galleria Hoppaan. Tulevana viikonloppuna koettaa aika siirtyä eteenpäin ja jättää Hoppa taakse. Ylioppilasteatteri elää tällä hetkellä tilanteessa, jossa, aikamme kuvaan sopivasti, muutos on jatkuvaa.

Kuluva syksy on kuitenkin osoittanut teatterin elinvoiman. Galleria Hoppa muuntui väen käsissä teatteritilaksi, jossa harjoiteltiin ja vielä kerran, tulevana perjantaina, esitetään pienoisnäytelmäteosta Elä, pelkää. Samaan aikaan näytöskauden aikana Jyt järjesti muutamien aktiivisten jäsenten voimin myös suosituksi osoittautuneen päiväunitilan väsyneille ohikulkijoille ja toi syksyn harmauteen ja jatkuvaan kiireeseen pienen ripauksen rauhaa. Jatkaapa Päiväunila elämäänsä näytelmänkin muodossa tulevana keväänä. Vaikka kodittomus ei ole teatterillekaan pitkässä juoksussa hyvä asia, uskallan väittää, että siirtyminen Seminaarinmäen tiloista yläkaupungille on myös avannut uusia ovia teatterilliseen ilmaisuun: pieni tila, yläkaupungin elämä ja tiiviimpi yhteys sydänkaupunkiin ovat osoittautuneet mahdollisuuksiksi. Ylioppilasteatteri on tullut, ainakin hetkeksi, uudella tavalla osaksi Jyväskylän kaupunkikuvaa.

Vaikka tulevaisuus onkin tuntematon ja Jyt elää epävarmuuden varjostamassa tilassa, tunnelma ja henki on elähdyttävän virkeä. Kuluneen harjoitus- ja esityskauden aikana uudet ja vanhemmatkin jäsenet ovat ahtauden, säätämisen ja ylättävien pulmien kohdalla hitsautuneet yhteen. Vaikka kirjoitankin näyttelijän näkökulmasta ja olen ollut lähimmin tekemisissä Elä, pelkää-työryhmän kanssa, kuuluu kiitos suuresta työpanoksesta ja omistautuneen teatteri-ilmapiirin luomisesta kaikille Jyttiläisille. Teidän (meidän!) ansiosta(nne/mme) Jyt on antanut luovuutensa, taitonsa ja elämänhalunsa kukoistaa. Omalta osaltani haluan kiittää kaikkia Hoppa-ajan toimintaan osallistuneita henkilöitä niin jytin sisä- kuin ulkopuoleltakin.

Tämä syksy on jälleen muistuttanut minua siitä, miten hienoa ja palkitsevaa teatterin tekeminen voi parhaimmillaan olla. Se on yhdessä tekemistä, tukemista, väsymystä, itkua, naurua, pahoinvointia, iloa ja korpeamista. Galleria Hopan aika on ollut näyttämöllisten läpimurtojen, kovan treenin, pienestä rakentamisen, kahvinkeittimien, väittelyiden, riettaan nahkojen, elläinten käsien ja transsi-bunnyjen kautta. Teatteri ei usein ole hohdokasta, mutta antoisaa yhtä kaikki. Pidetään huolta Jytistä jatkossakin. Eletään, ei pelätä (ainakaan liikaa).



-Peitsa Suoniemi (mä en oo se Turkka Kanerva).

maanantai 14. syyskuuta 2015

Miten puhua ylioppilasteatterin puolesta?


Olen toiminut Jyväskylän Ylioppilasteatterin aktiivijäsenenä vuodesta 2009 asti. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että viidestä yliopiston perustutkinto-opiskeluvuodestani neljä kuluivat intensiivisten opiskelujen ohella Ilokiven salia kuluttaen, kymmenessä eri produktiossa näytellen ja yhdessä ohjaten. Produktioiden ohella olen osallistunut teatterin järjestämille kursseille ja esiintynyt tilausesityksissä. Olen myös ollut yhdistyksen hallituksessa vuodesta 2010 asti, ensin teatterikerhovastaavana, sitten tiedottajana, sitten varapuheenjohtajana ja nyt puheenjohtajana toista vuotta. Lisäksi kävin opiskelujen ajan osa-aikatyössä, tehden 5-20 tuntia töitä viikossa.

No, tämän prologin tarkoituksena ei ollut kertoa siitä, kuinka aikaansaava ihminen olen.  Aloitin edellisellä tekstikappaleella siksi, että monin tavoin oma ylioppilasteatterihistoriani (ja -nykyisyyteni) on kuin ylioppilasteatteritoiminta pienoiskoossa. Ehkä sieltä aktiivisemmasta päästä, mutta myös melko tavallinen. Siitä on luettavissa niitä monia toiminnan osa-alueita, joita yhden, 70-henkisen teatterin hengissä pitämiseen ja eteenpäin viemiseen vaaditaan. Lisäksi on lukuisia osa-alueita, kuten valo- ja äänisuunnittelu sekä puvustus, kirjanpito jne., joita en ole teatterissa koskaan tehnyt. Ylioppilasteatteri (kuten lukemattomat muutkin harrastus- ja yhdistyskontekstit) koostuu pienistä paloista erittäin tärkeää toimintaa, josta muodostuu jotakin osiansa suurempaa. Kaikki tämä toiminta tapahtuu tietenkin kunkin muiden menojen ja sitoumusten ohella, sillä teatteri on vapaaehtoista toimintaa.

Kun toinen puheenjohtajavuoteni lähestyy pikkuhiljaa viimeistä muutamaa kuukauttansa ja tulevaisuudensuunnitelmana on ottaa pientä etäisyyttä teatteritoimintaan, tulee päässä pyörineeksi monenlaisia ajatuksia. Eilen illalla huomasin päähäni pölähtäneen ajatuksen siitä, miten puhua ylioppilasteatterin puolesta.

Teatterin puheenjohtajana yksi keskeisimpiä tehtäviäni on tosiaan puhua ylioppilasteatterin puolesta. Tämä tarkoittaa mm. lehtihaastattelujen antamista, osallistumista palavereihin sidosryhmiemme ja tukijoidemme kanssa, apurahahakemukseen toimintamme kirkastamista tai sitten täysin informaaleja keskusteluita milloin kenenkin kanssa.  Nämä ovat tietenkin elintärkeitä ja usein hyvin perusteltuja tilanteita.  Totta kai tiloja tarjoavalle taholle täytyy kertoa, mitä teemme ja miksi. Rahoittajalle tulee perustella, mikä merkitys tulevalla produktiolla on, näkijöidensä ja tekijöidensä kannalta.  Yleisölle täytyy kertoa, miksi tuleva esityksemme on katsomisen arvoinen.

Enenevissä määrin minusta on kuitenkin alkanut tuntua siltä, että ajoittain keskusteluja leimaa jonkinlainen velvollisuus perustella sitä, miksi ylioppilasteatteritoiminta ylipäätään on olemassa.  Minusta tuntuu, että olen velvollinen puolustamaan nuorten aikuisten omaehtoisesti tekemää teatteritaidetta. 

Liekö synkkien talousnäkymien, opiskelijoille asetettavien vaatimusten kiihtymisen, vai minkä aiheuttamaa, mutta minusta tuntuu, ettei sivistävä, tavoitteellinen ja kunnianhimoinen taiteellinen toiminta ole itseisarvoltaan kovin kovassa huudossa noin yleisellä tasolla. Minulta (ja lukemattomilta muilta ylioppilasteatterilaisilta) on vuosien varrella kysytty muun muassa seuraavia kysymyksiä:

- ”Saatko tuosta rahaa? Ai etkö? Entä opintopisteitä? Ai etkö?!”
- ”Aiotko tehdä tuosta ammattisi? Ai etkö, miksi? Miksi sitten teet sitä?”
- ”Eikö JYT voisi tehdä joskus jotain myyvempää?”
- ”Mitä hyötyä tuosta on?”

Olen saanut myös suoria kehotuksia siirtymään ”tosimaailmaan” ja kanavoimaan omaa energiaani johonkin hyödyllisempään.

No, milläs argumenteilla ylioppilasteatteritoiminnan puolesta voi sitten puhua?  Niitähän riittää! Erilaisia kärkiä, joita hyödyntää vastaanottajatahosta riippuen ovat muun muassa seuraavat:

- Teatterin riveistä nousseet MENESTYJÄT .Tällöin puhutaan siitä, kuinka usein viime vuosina teatterimme jäseniä on päässyt alan kouluihin, kiinnostaviin työpaikkoihin tai muuten teatterin tai laajemmin kulttuurin nykyisille tai tuleville näköalapaikoille. Tässä puolesta puhumisen muodossa ylioppilasteatteri asettuu opinpaikaksi, eräänlaiseksi epäviralliseksi valmennuskurssiksi ja kypsyttäjäksi.  Tämän täytyy tarkoittaa sitä, että teemme jotain oikein!

(Mutta entä kaikki he, jotka päätyivätkin muihin suunnitelmiin? Jotka eivät alun alkaenkaan halunneet tehdä teatteria työkseen? Tarvitseeko intensiivisenkään harrastuksen olla työllistymiseen pyrkivää?)

- KATSOJAMÄÄRÄT. Kyseessä on numeroihin perustuva argumentointi. Pääsen puhumaan riemumielisesti siitä, että tuotimme taannoin niin menestyksekkään esityksen, että yhden esityskauden katsojamäärät olivat tuplasti sen, mitä tavallisesti näytöskaudellamme katsomosta löytyy väkeä. Tämän täytyy tarkoittaa sitä, että osaamme tehdä teatteria!

(Entä ne esitykset, joita kävi katsomassa viidesosa isompien ”hittien” katsojista, mutta joita tekijät muistelevat vuosia myöhemmin äärimmäisen opettavaisina? Ne esitykset, joita haluttiin tehdä jostakin täysin uudesta tulokulmasta ja joista tullaan vielä kaksi vuotta myöhemmin lausumaan kiitoksia, vaikka suuret ryntäykset jäivät tapahtumatta?)


- Teatteritoiminta on HYVÄ LISÄYS CV:HEN. Teatterissa opit vuorovaikutus- ja ryhmätyötaitoja, harjaannut esiintymään ja ilmaisemaan itseäsi. Osallistut tuotantoprosesseihin, markkinointiin, kaikenlaiseen suunnitteluun, askarteluun, puuhasteluun ja kokousteluun. Nämä ovat työelämään siirrettäviä taitoja. Vapaaehtoisuus ja harrastaminen kannattaa, se kun kertoo aktiivisuudestasi. Tämän täytyy tarkoittaa sitä, että olemme hyödyllisiä!

(Entäs ne kerrat, kun olen opetellut jonkun taidon tai uuden sisällön vain jotakin ohikiitävää näyttämöllistä hetkeä varten? Entäs se iltapäivä, kun opettelin tanssimaan vogueta roskatynnyrissä seisten ja puhumaan kokonaisia repliikeitä ilman konsonantteja? Entäs kaikki se talkooapu, jota annetaan vain sen itsensä vuoksi, edistämään omaa rakasta teatteria?)

- Teatterimme ylväs HISTORIA. Tällöin lähdetään argumentoimaan perinne edellä. JYT on perustettu vuonna 1960, eli olemme 55-vuotias teatteri. Olemme olleet kiinteä osa yliopiston kampusta ja opiskelijoiden elämää ja yhteiskunnallisia ja taiteellisia ambitioita jo lukuisan sukupolven ajan. Tämän täytyy tarkoittaa sitä, että olemme ansainneet olemassaolomme!

(Entä nykypäivä?)

Tunnen usein itseni käveleväksi kliseepankiksi, kun alan puheessani käyttämään muun muassa seuraavia ilmauksia: kunnianhimoinen teatteri, kokeilevuus, ennakkoluulottomuus, tuoreus, tekijöidensä näköinen, katsojaa haastava, kantaaottava, teatteritaiteesta opettava ja sen tutkimiseen kehottava. Ja kuitenkin nämä ovat juuri niitä asioita, joiden vuoksi loppuviimeksi ylioppilasteatteri mielestäni on olemassa.  Toki pyrimme siinä samalla AINA olemaan katsojien saavutettavissa, tarjoamaan jäsenistöllemme mielekästä tekemistä, tavoittamaan uusia kiinnostuneita ja tarjoamaan vastavuoroista hyötyä heille, jotka mahdollistavat toimintaamme.

Päätän blogitekstin lainaukseen Juha Jokelan erinomaisen hienosta näytelmästä Esitystalous, jonka JYT esitti keväällä 2013. Yrityskonsultti Rami Niittymaa esiintymisestä:

”Esiintyminen ei tarkota, et pitäs oppia feikkaamaan. Se ei oo huomionmetsästystä, se ei oo narsismia, se ei oo hurmaamista. Esiintymistaito ei tässä mielessä tarkota edes sitä, että ihmisen pitää olla sujuva. Se tarkottaa taitoa ja keinoja tuoda oma ydinosaaminen
näkyviin. Oma äly, omat arvot ja oma etiikka. Esiintymisen vaatimus liittyy meidän koko elämään. Kaikkiin tilanteisiin, mis me ei voida olettaa, et meitä rakastetaan ilman ehtoja. Se joka ei osaa esiintyä, ei voi tänä päivänä menestyä. Piste.”

Kaikkien ei tarvitse rakastaa ylioppilasteatteria ehdoitta. Mutta tärkeää on se, että sitä tekevät ihmiset, jotka rakastavat teatterin tekemistä, tutkimista ja esittämistä ehdoitta, kukin oman pystyvyytensä ja halunsa mukaan. Juuri tämän rakkauden myötä pyrimme tekemään maailmalle kiinnostavaa ja laadukasta teatteria. Toivon vilpittömästi, että jatkossakaan sen ei tarvitse tarkoittaa vain sitä, että paketoimme asiamme mahdollisimman myyvään pakettiin. Toivon, ettei ylioppilasteatterin tarvitsisi opetella esiintymään ”ylioppilasteatterina” sellaisessa valossa, joka korostaa vain menestystä, tuottoa ja hyötyä. Elleivät edellä mainitut käsitteet ole synonyymisia myös itseaisarvoiselle kulttuurille, sivistykselle ja kriittiselle taiteelle.

Tessa Horila, puheenjohtaja